Ajattelin kirjoittaa kokemuksistani vanhassa kotikaupungissani Lahdessa – olimme huhtikuun loppupuolella telttoinemme Hennalassa Upseerikerhon perinteikkäässä pihapiirissä. Lähdimme siis ensi kerran pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Olimme valmistelleet reissua huolella: Hennalan kasarmiin oltiin oltu hyvissä ajoin yhteydessä, samoin veteraanijärjestöihin ja Lahden Radiolta oli saatu pitkä lista Lahden ja lähikuntien sanavalmiista ihmisistä, joilla voisi olla tarina kerrottavaan – heille soitimme jo etukäteen ja moni lupautui tulemaan.
Katselin tarinan kertojien kasvoja, kun he kertoivat tarinaansa: jonkun ilmeet muuttuvat hetki hetkeltä – vanha mies kertoo, kuinka hän 7-vuotiaana huutolaispoikana tienasi elämänsä ensimmäiset rahat piisamien pyynnillä – peräti 1000 markkaa! Pyynnin jännitys ja ensimmäisten itse ansaittujen rahojen aiheuttama riemastus näkyvät kertojan kasvoilla. Joku taas kertoo tarinansa ilmeenkään värähtämättä – vanha veteraani kertoo sotamuistojaan; kertoo senkin, kun antautuneiden venäläissotilaiden joukosta yksi ampuukin kohti, luoti menee ohi, mutta osuu takana olevaan suomalaissotilaaseen, kertoja tarttuu konepistooliinsa ja ampuu venäläisten joukon, kymmenkunta miestä, joukossa se yksi, joka ampui. “Siitä lähtien olen sanonut, että minä olen ohiammuttu”, veteraani lopettaa. Jostain äärettömän pienestä silmäyksestä ymmärrän sanoa: “Se oli kova paikka.” Ja nyt veteraanin kasvot värähtävät ja ääni värähtää, kun hän toistaa “Se oli kova paikka.” – Siinä oli kertomuksen ydin, se mikä itkettää, mikä satuttaa, mikä tuntuu pahalta: sodan mielettömyys. Ja niinpä vanhus vielä toteaa: “Se oli sotaa se.” – Sotaa kokematon ei voi tietää sodan käyneen kokemuksia – mutta kuuntelemalla tarkkaan ja katselemalla kertojan kasvoja, voimme saadan aavistuksen siitä, mitä sodassa on koettu.
Mietin, että haluan enemmän aikaa kuunnella ja katsella. Enemmän aikaa ymmärtää. Meillä oli Lahdessa tiukka tahti, tarinankertojia oli jonossa teltan ulkopuolella.
Kun mietin Lahden saldoa ja oikeastaan koko Tarinateltan matkan saldoa tähän asti, niin huomaan, että olen kuullut hyvin monta selviytymistarinaa. Tuntuu siltä, että kun ihmisellä on ollut vaikeaa ja kun vaikeuksista on kaikesta huolimatta selvinnyt, tulee halu jakaa juuri tätä kokemustaan; tulee halu sanoa kanssaihmisille: Hei, toivoa on, olenhan tässä minäkin. Kyllä sinäkin selviät, älä luovuta
Kiitokset kaikille tarinankertojille. Laitamme lisää Hennalan tarinoita blogiin.
Kirsi & Janne
