About Benjamin Oroza

Miten minusta tuli elokuvantekijä

Synnyin Helsingissä vuonna1959. Bolivialainen isäni antoi toiseksi ristimänimekseni Väinämöinen. Peruskoulutukseni sain Suomessa, Boliviassa, Länsi-Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kasvoin rakastavassa ja suvaitsevassa kodissa.

Tulin elokuva-alalle sattumalta. Eräänä iltana jonotin Vanhan Kuppilan portailla kahden ystäväni kanssa. Kun kerroin, että minusta tulee isona geologi ollakseni hyödyksi Bolivialle, toinen ystävistäni pohti, että kehitysmaista lähtee Eurooppaan lukematon määrä nuoria, jotka kouluttautuvat lakimiehiksi, ekonomeiksi, insinööreiksi ja lääkäreiksi. “Eikö olisi hienoa jos voisi vaikuttaa siihen, mitä insinöörit ajattelevat… vaikuttaa niihin perusteisiin, arvoihin ja asenteisiin, joiden varassa lakimiehet ja poliitikot tekevät päätöksiään, ja kadunmiehet ja –naiset tekevät päivittäisiä valintojaan…?” Tuosta keskustelusta tuli yksi elämäni käännekohdista. Ajattelin, että elokuvaohjaajana minusta voisi olla jopa enemmän hyötyä ihmiskunnalle kuin geologina.

Ystävieni aloitteesta keskeytin geologian opinnot ja pyrin TKK:n elokuvataiteen osastolle. Pääsin opiskelemaan elokuvaa ensimmäisellä yrittämällä.

 

Ensimmäinen dokumenttiprojektini

Ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa tekemään oikeata elokuvaa tein radiofeatureita – onneksi! Pelkkään intuitioon ja hyviin aikomuksiin en ole luottanut sen jälkeen kun ensimmäinen radiodokumenttiprojektini oli päättyä fiaskoon. Tämä tapahtui vuonna 1980.

Lähdin kolmen kuukauden toimitusmatkalle Meksikoon naiivisti vakuuttuneena siitä, että voisin imuroida koko Meksikon ja suodattaa sen veitsenterävän älyni ja luovan taiteellisen siiviläni läpi mestarilliseksi taideteokseksi, josta koko maailma puhuisi.

Aluksi olin innoissani kaikesta mahdollisesta ja heittäydyin täysillä haastattelusta ja kokemuksesta toiseen. Minun Meksikkoni paisui paisumistaan ja räjähti käsiini.

Kun matkasta oli jäljellä enää kolmisen viikkoa, saavuin San Cristobalin paikallislehden toimitukseen. Tunnustin päätoimittajalle, että olin umpikujassa. Kuuntelin nöyränä, kun ammattimies piti upeimman koskaan kuulemani puheenvuoron toimittajan työstä. Tapaamisemme lopuksi hän antoi minulle metrin paksuisen nipun paikallislehtiä: kaikki numerot kahden vuoden ajalta. “Lue ensin nämä”, hän sanoi.

Palasin hotelliin ja aloin lukea lehtiä järjestelmällisesti. Sulkeuduin huoneeseeni kahdeksi viikoksi. San Cristobalin pikkukaupunki heräsi eloon. Jokainen katu ja rakennus ja asukas sai nimen ja menneisyyden. Vihdoinkin minulla oli jotakin käsinkosketeltavaa! Turisti-dokumentaristille tyypillisten epäarvostavien kysymysten sijaan (“paljonko ansaitset?”) kykenin nyt esittämään paikallisille asukkaille konkreettisia kysymyksiä, jotka liittyivät heidän välittömiin kokemuksiinsa ja elämänpiiriinsä. Nimet, päivämäärät ja kellonajat, pienen pienet yksityiskohdat, tarinanpätkät ja tiedonmuruset avasivat toisen, koskettavan ja puhuttelevan todellisuuden.

Yleisestä yksityiseen siirtymisen myötä haastateltavien status nousi jonkin edustajasta (esim. “meksikolainen köyhä”) ainutkertaiseksi yksilöksi, läheiseksi, jonka kohtaloon suomalainen katsoja saattoi samaistua.

 

Dokumentaarinen missio alkaa muotoutua

Olen vuosien saatossa tullut yhä skeptisemmäksi dokumenttielokuvan mahdollisuuksista muuttaa maailmaa, vaikka kolmisenkymmentä vuotta sitten hakeuduin alalle sen vuoksi, että elokuva oli mielestäni kaikkein tehokkain propagandaväline ja minulla oli hyvin, hyvin tärkeätä sanottavaa. Noh, tai ainakin kuvittelin niin. Kiihkeimmin halusin vaikuttaa siihen kuvaan, jota televisiodokumentit tarjosivat kaukomailta.

Toisaalla olin vaikuttunut opiskelukavereitteni dokumenteista, jotka kertoivat heitä lähellä olevista suomalaisista aiheista ja ilmiöistä. Tutusta ympäristöstä kolleegani kykenivät tavoittamaan jotakin ainutkertaista. Parhaimmillaan he eivät ainoastaan poimineet sattumanvaraisesti jonkun ryhmän edustajan, joka olisi kuvittanut tekijälleen tärkeän argumentin, vaan omassa alakulttuurissaan kiinnostavan yksilön, joka osasi ilmaista itseään omin sanoin, jolla oli meneillään joku kiinnostava projekti alkuineen, käännekohtineen ja loppuineen. Eniten vaikuttivat ne dokumentit, joissa tekijän ja kohteen välille kehittyi ystävyyssuhde. Pikkuprinssi oli kesyttänyt ketun. Ja ketun maailma avautui katsojalle.

Entä kaukomaiden kuva? Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kehitysmaiden ihmisiä – joihin tuolloin samastuin – esiteltiin 80-luvun eurooppalaisissa reportaaseissa kuin luontodokumentin eksoottisia eläimiä. Tekijöiden vilpittömistä aikeista huolimatta kohteen ja katsojan välille muodostui läpitunkematon tunnesiivilä, joka suodatti pois kaikki muut tunteet paitsi säälin. Ikään kuin kaksi aikuista olisivat puhuneet keskenään läsnäolevasta kolmannesta ihmisestä siten, ettei hänelle annettu suunvuoroa. Pyytettömistä aikomuksista huolimatta näiden tekijöiden tarjoama kuva vaikutti juuri päinvastoin: kun kohteelta kiellettiin oma identiteetti omassa alakulttuurissaan, oman elämänsä tähtihetket, unet, muistot, halut, toiveet ja pelot, huumori – eli kaikki ne inhimilliset ominaisuudet joista katsoja voisi tunnistaa itsensä – vieras näyttäytyi eräänlaisena varjo-olentona, kaikesta inhimillisyydestä riisuttuna vihollisena. Ymmärsin, että myös sotapropaganda on aina käyttänyt vastaavia keinoja: vastapuolen esineellistämistä, luokittelua ja yleistämistä, häpeämätöntä tirkistelyä ja näennäistieteellistä argumentointia… viimekädessä nämä kaikki seikat mahdollistivat välinpitämättömyyden, epäoikeudenmukaisuuden ja tappamisen.

Näine kiihkeine aatoksineni lähdin ulkomaille Boliviaan, jossa en ollut käynyt kahteenkymmeneen vuoteen. Ensimmäinen käsikirjoitusmatka kesti puoli vuotta. Reissulta palattuani sain AVEKin silloiselta tuotantoneuvojalta Kaj Holmbergiltä tuotantotukea, pyysin Uotilan Pekkaa kuvaajaksi ja lähdimme taas Boliviaan. Tuolloin ajattelin, että kieltä taitamattoman suomalaisen kuvaajan silmä tavoittaisi tapahtumia, jotka muutoin jäisivät ohjaajan huomion ulkopuolelle. Tulen aina olemaan hyvin kiitollinen Pekalle, joka hoiti hommansa suvereenisti alituisesta hengenvaarasta huolimatta.

 

Dokumenttielokuva Kaivos

Vaikka lopulta päädyin elokuva-alalle, geologia ja kaivos-aihe ei siis unohtunut. Sorretuista, muttei lannistetuista kaivostyöläisistä kertovan dokumenttielokuvan tekeminen merkitsi minulle tuolloin ennen kaikkea yhteiskunnallista velvollisuutta. Isäni ansiosta Kaivos dokumenttielokuvaprojektin infrastruktuuri oli lähes aukoton. Kaikki ovet olivat auki. Koska isäni oli kuulunut Bolivian valtiollisen kaivosyhtiön johtoon, hän tunsi kaikki sikäläisen kaivosteollisuuden avainhenkilöt. Isäni nautti myös ammattiyhdistysväen varauksetonta luottamusta, sillä hän oli vankilassa ystävystynyt kaivostyöläisten ammattiliiton lengedaariseen johtajaan Felipe Vazquesiin. Pikkupoikana pääsin pelaamaan Felipen kanssa shakkia vankilassa. 20 vuotta myöhemmin Felipestä tuli Kaivos dokumenttielokuvan päähenkilö.

Näistä konkreettisista lähtökohdista alkoi varsinainen ennakkovalmistelutyö. Muutamien kaivosaiheisten romaanien sekä kulttuuri- ja sosiaaliantropologisten teosten lähiluvun jälkeen aloin vihdoin nähdä yksityiskohtia. Kaivos lakkasi olemasta pelkkä pimeä tunneliverkosto. Kaivoksen sisällä olikin rikas kätketty todellisuus. Pimeydestä alkoi paljastua nimiä ja tarinoita, yleisinhimillisiä teemoja, jaloutta ja ystävyyttä. Mitä pitemmälle kenttätyö eteni sitä enemmän varsinainen kaivostyö, mineraalien louhinnan työvaiheet sekä ammattitaitoon liittyvä hiljainen tieto ja kaivosmiesten tarinat alkoivat kiinnostaa.

Lopulta kaivoksen uumenissa työskentelevät kaivosmiehet lakkasivat olemasta pelkästään välineitä, joiden avulla saatoin kuvittaa tai todistaa jonkin minulle tärkeän yhteiskunnallisen argumentin. Mikäli Kaivoksella oli jokin sanoma, se kasvoi suoraan kaivoksen uumenista.

Siinä missä tottumaton silmä näki ainoastaan pimeän tunneliverkoston, harjaantunut silmä tavoitti hitaan ja monivaiheisen muodonmuutoksen, joka kuhisee elämää. Kaivoksen universumi metatasoineen muodostui toisiinsa limittyvistä mikronovelleista, joista jokainen piti sisällään suuren draaman ainekset, ja kaikki yhdessä muodostivat kertomisen arvoisen tarinan.

Opin, että ilman pienen pienten yksityiskohtien tuntemusta tarinaa ei voisi kertoa. Se on kuin laskisi kalan tyhjään akvaarioon. Tarinaa ei voi sijoittaa johonkin, vaan sen on saatava kasvaa suoraan maasta. Tarina on vain osaksi yksittäisen ihmisen tahdon, tiedon ja taidon tulos. Tarinan kiehtovuus perustuu siihen, että sitä ohjailevat sattuman oikut.

 

Dokumentaristin toimenkuvasta

Lähtökohtani on tämä: en halua tehdä elokuvaa heistä, vaan elokuvaa yhdessä heidän kanssaan. Viimekädessä kaikki elokuvani kertovat aina meistä – vaikka olisinkin äänetön ja näkymätön. 

Toimenkuvani dokumenttielokuvaohjaajana on yksinkertaisimmillaan sitä, että ohjaan ihmisiä esiintymään luontevasti. Tarvittaessa autan heitä muistamaan asioita ja kiteyttämään sanottavansa. Joskus saatan heidät salaisten toiveittensa ja tukahdutettujen muistojensa, pelkojensa ja halujensa äärelle. 

Yritän ottaa selvää muun muassa siitä millaisena elokuvan esiintyjät haluaisivat jälkipolvien heidät muistavan. Joskus se vaatii ainoastaan kampaajalla käynnin. Toisinaan spontaani vaikutelma saavutetaan vasta monen päivän harjoittelun jälkeen. Kysymys on molemminpuolisista ja pienen pienistä huomionosoituksista.

En ymmärrä mitä hienoa siinä on, että kamera osoittelee ihmistä, joka on tilanteesta vaivautunut. Ihminen ei ole luontokappale, vaan luova ja yhteistyökykyinen olento. Joskus täytyy kuitenkin vilkaista paraatipuolen taakse. Juuri sen verran, että henkilöhahmoista tulee uskottavia.

Teen elokuvia, koska pelkkä informaatio harvoin puhuttelee ja koskettaa. Teen elokuvia, koska uskon, että tietämyksen lisäämisen ohella voin myös herättää katsojieni inhimillisen ja irrationaalisen puoliskon. Taiteilijana tiedän, että tunteet käyvät järjen edellä. Ennen kuin voin vakuuttua siitä, että tätä haluaisin tehdä tai tässä haluaisin olla mukana, jokin pitää liikahtaa sydämessäni.

 

Dokumentaristi stalkerina

Olen verrannut työtäni dokumenttiohjaajana Strugatskien veljesten tieteisromaaniin perustuvan Andrei Tarkovskin elokuvan stalkereihin, joiden tehtävänä oli hakea outoja esineitä kielletyltä alueelta eli Vyöhykkeeltä. Stalker -elokuvan Vyöhyke on alue, jolla luonnonlait ovat vääristyneet ja joka on täynnä muukalaisten jälkeensä jättämiä selitämättömiä esineitä.

Minulle dokumentin aihe merkitsee samaa kuin Vyöhyke stalkereille. Selviytyminen vyöhykkeeltä edellytti stalkereilta monia ominaisuuksia, tietoja ja taitoja. Tehtävän onnistuminen edellytti samanaikaisesti sekä myötäelämisen kykyä että pikkurikollisen mielenlaatua.  Selittämättömiä asioita ja esteitä kohdatessaan stalkerit muuntautuivat sujuvasti luoviksi taiteilijoiksi ja tiedemiehiksi. Usein ratkaisu johonkin pulmaan oli haettava oman alitajunnan syvimmistä syövereistä.

Stalkereiden toiminnan välittömänä motiivina saattoi olla uteliaisuus ja perheen elättäminen, mutta taustalla oli muutakin: tuoda Vyöhykkeeltä vastuksista ja vaivoista välittämättä ilmoille ideoita, ajatuksia ja keksintöjä, jotka olivat potentiaalisesti hyödyksi tai turmioksi koko ihmiskunnalle. Kultaisen pallon sijasta missioni on luoda ja tuoda ilmoille elokuvia. (yllä olen vapaasti muokannut Tieteiskirjallisuuden maailmoita kirjassa ilmestynyttä artikkelia Strugatskien Stalker – toivioretki tajuntaan)

Elokuvanteko on elämänpituinen projekti, jossa pyrin hahmottamaan näennäisesti erillisten asioiden yhä laajempia yhteyksiä. Haluan kutoa näkyvän verkoston, jossa pienetkin asiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme. Haluan näyttää, miten pienetkin tekomme vaikuttavat jonkun elämään, jossakin hyvin kaukaisessa paikassa.

Elokuvissani kohtaavat tuttu ja tuntematon, me ja nuo sekä Suomi ja muu maailma siten, että näennäiset vastakohdat muodostavat uuden laajemman elämyskontekstin, jossa vanhat rajat tulevat läpinäkyviksi. Näin syntyi Boliviaan sijoittuva dokumenttielokuvatrilogia Kaivos, Kokaiini ja Camargo Amargo.

 

Dokumentaristin harharetket

Viiden tähden arvosteluista huolimatta Camargo Amargo oli henkilökohtaisesti hyvin raskas. Tänä aikana isäni kuoli auto-onnettomuudessa kesken kuvausten, tuli avioero ja henkilökohtainen konkurssi. Masennuin, vuokrasin pienen vessattoman toimistohuoneen, jossa asuin salaa yli vuoden ja kusin tyhjiin pulloihin.

Vuodet 2002-2007 piileskelin kaupallisen videotuotannon suojissa. Jollakin perverssillä tavalla sain laihan lohdun siitä, että sain märehtiä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nurjalla puolella ja tehdä lyhyitä tilausdokumentteja ihmisistä, joilla asiat olivat vieläkin huonommin kuin minulla: vaikeasti masentuneista, alkoholisteista ja sekakäyttäjistä. Se oli hyvin terapeuttista.

Tein toki muutakin. Aktiivisuus on parasta masennuksenhoitoa. Sain muun muassa tehdä TV-henkilödokumentin kahdesta upeasta ihmisestä, Aale Lindgrenistä ja Oscar Pradasta. Enimmäkseen tein kuitenkin avaimet käteen -periaatteella yritys-, koulutus-, valmennus- ja opetusvideoita hektiseen tahtiin. Opin omaksumaan minulle ennestään tuntemattomia maailmoja syleileviä aiheita lyhyessä ajassa, tekemään omaksumistani aiheista näyttäviä, toimivia ja elämyksellisiä ohjelmia tyylillä kuin tyylillä, niin isolla kuin pienellä budjetilla. Kävin loputtomia neuvotteluja toimeksiantajien kanssa, tein taustatoimitustyöt, luin vuosikertomuksia, laadin tarjouskirjeitä synopseineen, käsikirjoituksineen ja budjetteineen. Sovin haastatteluista ja muista kuvausjärjetelyistä, valitsin joskus myös näyttelijät ja avustajat sekä kasasin kuvauskaluston. Kuvausten jälkeen leikkasin ohjelmat, tein musiikit ja miksaukset, 2D kuva- tekstianimaatiot, värimäärittelyt ja DVD-käyttöliittymät.

Tilausohjelmien kirjosta huolimatta, niillä oli yhteinen heikkous. Toisin kuin aidossa luovassa dokumenttielokuvassa, tilaustöihin ei mahtunut kuin yksi totuus kerrallaan. Tilautöiden luonteesta johtuen, niillä oli vain yksi implisiittinen ja eksplisiittinen tavoite. Tämä tendenssi puolestaan muodosti niin vahvan rungon, että se salli estottoman kikkailun kuvankäsittely- ja editointiohjelmien suomilla mahdollisuuksilla ilman, että se tuntuisi itsetarkoitukselliselta. Silloin kun haluttiin varmistua viestin perillemenosta, kaikki keinot olivat sallittuja. Kaiken lisäksi tilaustöiden piti olla viihteellisiä.

Rajat tulivat kuitenkin vastaan. Vaikka työni oli teknisesti haastavaa ja antoisaa, eettiset ristiriidat kasvoivat sietämättömiksi. Harharetkeni kaupallisella videotuotantopuolella päättyi marraskuussa vuonna 2007.

 

Paluu dokumenttielokuvan pariin

Paluu dokumenttielokuvan pariin ei ollut helppoa. Pari hakemusta tyrmättiin heti kättelyssä, mutta kolmannella kerralla minua onnisti. Elokuvataidetoimikunnalta sain apurahan musiikkielokuvateoksen ennakkosuunnitteluun. Elämäni huikein dokumenttiprojekti oli kuitenkin vielä tulossa: Tarinateltta (työnimi). Kolleegani Kirsi Mattila ehdotti dokumenttielokuvan nimeksi “Tarinoiden Suomi”.

Tähän asti tärkeimmät dokumenttielokuvani ovat sijoittuneet Boliviaan. Nyt saan vihdoin tehdä synnyinmaahani Suomeen sijoittuvan pitkän dokumenttielokuvan. Eikä siinä kaikki. Sivullisuuden kausi on kaukana. Saan nyt kokea kaiken sen, mistä olen jäänyt paitsi. Saan tehdä töitä lahjakkaiden ja motivoituneiden kollegoiden kanssa. Saan vihdoin syventyä äidinpuoleisiin suomalaisiin juuriini. Lähes viidenkymmenen vuoden aikana kasaantunut kaipuu olla osa suomalaista yhteisöä on purkautunut valtavana energia- ja tunneryöppynä.

Kaikkein hienointa on, että jokainen ihminen, jota olemme lähestyneet on ymmärtänyt puolesta sanasta mistä tässä projektissa on kysymys. Tuntuu, että kaikki haluaisivat olla mukana tässä mielettömässä hankkeessa – 1000 tarinaa Suomesta.

Omasta ja Lönnrot 2017-hankkeen puolesta, haluan kiittää nöyrimmästi kaikkia, jotka ovat lahjoittaneet aikalaisilleen ja jälkipolville palasen omasta elämästään.

 Benjamin V. Oroza

Mainokset
Julkaistu on 04.03.2009 at 06:50  Comments (2)  

The URI to TrackBack this entry is: https://tarinateltta.wordpress.com/tekijoista/trackback/

RSS feed for comments on this post.

2 kommenttiaJätä kommentti

  1. Hei Bebo

    Hieno tarina dokumentaristin tiestä. Koskettava kertomus siitä, miten ”yksilö” tulee dokumenttielokuvan keskiöön ”edustajan” sijaan. Upea analyysi kaukomaiden kuvasta dokumenttielokuvassa – oivalsin jotakin siitä, miten sääli toimii ja mitä esineellistäminen, luokittelu ja tirkistely ovat ja miten ne vaikuttavat Onnea stalkerille valitsemallaan tiellä! Ja kiitos yhteistyöstämme. Tarinateltan hengessä, Kirsi

  2. Buenísima la idea de la carpa para contar historias. Hasta cuando está? NO encuentro esta info, me parece que me perdí entre tanto texto en finés. No me harías un brief en castellano:
    -fecha
    -donde aparecen las historias?
    -cuál es el método para contar? das alguna pauta? Es como la técnica esta que usan los fineses de ”sadutus”?
    -pueden ir chicos y grandes?

    Felicitactiones por el proyecto!
    Mariana


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: