Tarinoita Lahden Hennalan kasarmilta
Ajattelin kirjoittaa kokemuksistani vanhassa kotikaupungissani Lahdessa – olimme huhtikuun loppupuolella telttoinemme Hennalassa Upseerikerhon perinteikkäässä pihapiirissä. Lähdimme siis ensi kerran pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Olimme valmistelleet reissua huolella: Hennalan kasarmiin oltiin oltu hyvissä ajoin yhteydessä, samoin veteraanijärjestöihin ja Lahden Radiolta oli saatu pitkä lista Lahden ja lähikuntien sanavalmiista ihmisistä, joilla voisi olla tarina kerrottavaan – heille soitimme jo etukäteen ja moni lupautui tulemaan.
Katselin tarinan kertojien kasvoja, kun he kertoivat tarinaansa: jonkun ilmeet muuttuvat hetki hetkeltä – vanha mies kertoo, kuinka hän 7-vuotiaana huutolaispoikana tienasi elämänsä ensimmäiset rahat piisamien pyynnillä – peräti 1000 markkaa! Pyynnin jännitys ja ensimmäisten itse ansaittujen rahojen aiheuttama riemastus näkyvät kertojan kasvoilla. Joku taas kertoo tarinansa ilmeenkään värähtämättä – vanha veteraani kertoo sotamuistojaan; kertoo senkin, kun antautuneiden venäläissotilaiden joukosta yksi ampuukin kohti, luoti menee ohi, mutta osuu takana olevaan suomalaissotilaaseen, kertoja tarttuu konepistooliinsa ja ampuu venäläisten joukon, kymmenkunta miestä, joukossa se yksi, joka ampui. “Siitä lähtien olen sanonut, että minä olen ohiammuttu”, veteraani lopettaa. Jostain äärettömän pienestä silmäyksestä ymmärrän sanoa: “Se oli kova paikka.” Ja nyt veteraanin kasvot värähtävät ja ääni värähtää, kun hän toistaa “Se oli kova paikka.” – Siinä oli kertomuksen ydin, se mikä itkettää, mikä satuttaa, mikä tuntuu pahalta: sodan mielettömyys. Ja niinpä vanhus vielä toteaa: “Se oli sotaa se.” – Sotaa kokematon ei voi tietää sodan käyneen kokemuksia – mutta kuuntelemalla tarkkaan ja katselemalla kertojan kasvoja, voimme saadan aavistuksen siitä, mitä sodassa on koettu.
Mietin, että haluan enemmän aikaa kuunnella ja katsella. Enemmän aikaa ymmärtää. Meillä oli Lahdessa tiukka tahti, tarinankertojia oli jonossa teltan ulkopuolella.
Kun mietin Lahden saldoa ja oikeastaan koko Tarinateltan matkan saldoa tähän asti, niin huomaan, että olen kuullut hyvin monta selviytymistarinaa. Tuntuu siltä, että kun ihmisellä on ollut vaikeaa ja kun vaikeuksista on kaikesta huolimatta selvinnyt, tulee halu jakaa juuri tätä kokemustaan; tulee halu sanoa kanssaihmisille: Hei, toivoa on, olenhan tässä minäkin. Kyllä sinäkin selviät, älä luovuta
Kiitokset kaikille tarinankertojille. Laitamme lisää Hennalan tarinoita blogiin.
Kirsi & Janne
Tarinat ovat elämän rakennuspuita
Kesällä Suomen Elämäntarinayhdistyksen puheenjohtaja Anja Vähäaho pyysi minua kirjoittamaan heidän lehteensä. Lupauduin vastaamaan Anjan kysymyksiin ja niistä tuli juttu, joka ilmestyy Elämäntarina-lehden numerossa 3 syyskuun lopulla. Ajattelin tähän lyhentäen kirjata, mitä ajatuksia Anjan kysymykset herättivät – oli hienoa pohtia Tarinateltassa koettuja hetkiä, kohtaamisia ja tarinoiden maailmaa yleensäkin, kun joku kyseli ja tahtoi tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Tässä siis jonkinlaista yhteenvetoa yli 200 tarinankertojan tarinoiden pohjalta:
Me tarinatelttalaiset olemme etsineet ensisijaisesti omakohtaisia tarinoita. Tosin perheen ja suvunkin tarinat ovat aina tavallaan myös omakohtaisia – tai ne ainakin koetaan läheisiksi, ne ovat osa oman suvun perintöä. Suurin osa kertojista tarinoi kuitenkin omasta elämästään, usein lapsuudesta tai nuoruudesta, mutta toki tarinat käsittelivät myös aikuisiällä koettuja tapahtumia, esimerkiksi työelämän sattumuksia tai rakkaaseen harrastukseen kuten metsästykseen liittyviä tähtihetkiä. Hyvin monet kertoivat eräänlaisen selviytymistarinan: lapsuuden köyhyydestä ja puutteesta huolimatta elämä oli voittanut tai sairaudesta ja onnettomuuksista huolimatta taistelutahto oli tallella.
Valitustarinoita ei oikeastaan ollut. Moni kertoja tuntui sen sijaan ikään kuin haluavan antaa kuulijoille uskoa siihen, että elämä kantaa – tai ettei kenkään saa kannettavakseen enempää kuin on säädetty. Elämän käännekohdasta kertoi aika monikin – usein sitä merkitsi juuri onnettomuus tai sairaus, mutta käännekohtaa voi merkitä esimerkiksi myös lapsen syntymä. Ihmeellisiä pelastumisia ja vielä vuosienkin takaa elämään vaikuttavia kauhun hetkiä kertasi myös moni.
Tarinoissa painottui enemmän tragiikka tai ylipäätänsä vakava suhtautuminen elämään kuin komiikka, mutta kyllä monia hauskojakin tarinoita kuultiin – tai tarinoita, jotka pohjimmiltaan ovat traagisia, mutta jotka nähtiin huumorin valossa.
Suurin osa tarinoista on ihmisten oman elämän pieniä ja suuria sattumuksia, mutta varsinkin talvi- ja jatkosotaan liittyvät muistot muodostavat oman keskeisen tarinapiirinsä. Meillä on tarinoita niiltä, jotka ovat olleet sodassa taistelemassa; niiltä, jotka ovat evakkona lähteneet sodan jaloista vieraisiin nurkkiin; niiltä, jotka ovat olleet nuoria tai lapsia sodan riehuessa ja vaatiessa uhrinsa. Sota on painanut Suomen kansaan vahvan leimansa.
Toinen tarinoiden joukko, jossa historian havina kuuluu, liittyy suomalaiseen elämänmuotoon, joka on jo katoamassa tai kadonnut. Tässä yhteydessä mieleeni tulee erityisesti kärsämäkeläisen Esko Vähätiitton kasvutarina 1950-luvulta. Hän kertoi miten poikasena osallistui keväiseen tukinuittoon – tarina kasvaa kuvaukseksi kadonneesta elämänmuodosta, syrjäisten maaseudun sivukylien kituliaaksi muuttuneesta olemassaolon taistelusta.
On aivan mahdotonta sanoa, mikä tarina tai kuka kertoja olisi tehnyt minuun syvimmän vaikutuksen. Muistan monet tarinat ja ne vaivaavat mieltäni ja kiehtovat mielikuvitustani. Joku kertoja on häkellyttänyt virtuoosimaisella tarinankertomiskyvyllään – kuten hän joka kertoi tragikoomisen tarinan 18-vuotiaana kokemastaan auto-onnettomuudesta – ja sai vielä tarinaan upotettua oivalluksen siitä, että kuolemattomana itseään pitänyt nuorukainen pääsi tapahtuneesta toivuttuaan ymmärtämään elämän haavoittuvuuden ja arvon.
Joku kertoja on kertonut sydäntä raastavia tarinoita lapsuudesta – on niitä, joita on lastenkodissa pahoinpidelty; niitä, jotka ovat lapsena kulkeneet kerjuulla; niitä, jotka ovat joutuneet koulussa käsittämättömän julmuuden ja kiusaamisen kohteeksi – ja silti: järjestään jokainen epäoikeudenmukaisuudesta kertonut ja kovia kokenut, nyt jo aikuinen, on kasvanut ihmiseksi, joka ei anna pahan kiertää, joka osaa tuntea kiitollisuutta, joka ei valita. Ehkä ne, jotka eivät ole selvinneet elämän epäoikeudenmukaisuudesta yhtä hyvin, eivät tule telttaan kertomaan tarinaansa. Toisaalta teltassa on vieraillut myös monia elämän laitapuolen kulkijoita – mutta vain hyvin harvoin hekään ovat katkeria tai syytelleet muita kohtalostaan.
Puhuttelevaa on myös, kun kertoja avaa kuulijalle aivan uuden maailman – tällaisen koin mm. Sodankylässä, kun kuulin kaikki aistit valpastuttavan tarinan siitä, mitä on elää Lapin talven, lumen ja jään, kylmyyden ja hetkessä vaihtuvien sääolosuhteiden armoilla. En tiennyt, että Suomessa elämän ehdot voivat olla niin erilaiset kuin ne, mihin olen etelän ihmisenä tottunut.
Pysäyttävä oli kauhajokelaisen Vilho Kuuselan tarina sota-ajalta. Vilho oli 13-vuotias sotapoika, joka vartiovuorossa otti kiinni ryssän. Venäläinen paljastui Suomen venäläiseksi, joka oli Hyrsylän mutkasta internoitu Kauhajoelle. Nyt jo 83-vuotias Vilho Kuusela mietti, miten elämä olisi mennyt, jos hänen vangiksi ottamansa mies olisi yrittänyt paeta, ja hän, nuori, sotaintoinen ja ryssävihaan opetettu poikanen olisi ampunut miehen. Talvisodan muistomitalin saanut Kuusela ei hyväksynyt ryssävihaa eikä sotaintoa. Hän oli rauhan mies.
Tarina voi olla puhutteleva monella tavalla: tarinankertojan vilpittömyys puhuttelee aina, joku kertoja taas onnistuu hämmästyttämään tarkalla kyvyllään muistaa yksityiskohtia, kolmas kyvyllään nähdä huumoria arjessa ja vieläpä välittää moinen oivallus. Hyvä tarinankertoja osaa aloittaa, kehitellä ja lopettaa tarinansa; hän osaa tiivistää, mutta myös maustaa herkullisilla yksityiskohdilla; hän osaa yllättää; hän ei vähättele omaa eikä muiden kokemusta; hän tarjoilee tarinansa kokonaan, niin, että kuulija jää hetkeksi sanattomaksi, ennen kuin halu kysyä herää.
Tarinat ovat elämän rakennuspuita, tarinat opettavat, antavat esimerkin, tarjoavat samaistumiskohteen, herättävät myötätunnon läheisiä ja kaikkia luontokappaleita kohtaan, luovat yhteisyyttä. Tarinat naurattavat ja itkettävät, kauhistuttavat ja raivostuttavat, yllättävät ja luovat luottamusta, ne ovat elämän suola, pippuri ja sokeri. Ihminen, joka oppii näkemään ympärillään tarinoita – kanssaihmisten tarinoita, kansakuntien tarinoita, omia henkilökohtaisia tarinoitaan – näkee syvemmälle, näkee kauemmaksi, oivaltaa ja ymmärtää enemmän, antaa helpommin anteeksi itselleen ja muille, muistaa ja jaksaa toivoa. Eeva-Liisa Manner on jossain kirjoittanut, että kaikki elämä pyrkii syventämään muistiaan. Tarinat ovat osa elämää, sillä ne ovat oiva keino muistaa.
Ja kun juttelin lahtelaisen toimittajan, Tapani Ripatin kanssa Tarinateltta-projektista, hän totesi, että monesti sanotaan, että ajattelu erottaa ihmisen eläimestä. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa – kyllä eläimetkin ajattelevat. Sen sijaan eläin ei kerro tarinoita. Ihminen kertoo.
Kirsi
Tarinateltta's Blog 